Kuva 1: Sulkuammuntaa 40mm, 20mm ja konekivääripattereilta Helsingin yllä. SA-kuva.fi

Kuva 2: Neuvostopommikoneet tiputtavat valopommeja ja pommeja Santahaminaan. Ilmatorjuntamuseon arkistot.

Sulkuammunnassa tavoitteena oli ampua hyökkäävän koneen eteen mahdollisimman monella tykillä ”räjähtävä tulimuuri”, jonka tarkoituksena oli pelotusvaikutuksen avulla estää hyökkääjän pääsy pommien pudotusalueelle. Seuranta- eli tuhoamisammunnassa pyrittiin tarkoilla maalinmittaustiedoilla  ampumaan tuhoava osuma hyökkäävään koneeseen. Tutkat olivat keskeisessä roolissa torjunnan onnistumisessa ja Helsingin pelastamisessa suurtuholta.

Sulun läpi lentäminen oli vaarallista ja vaati rautaisia hermoja. Pelotusvaikutuksen tehostamiseksi ilmatorjuntatykkien kranaatteja muokattiin poraamalla räjähdyspanoksen yläosasta pala pois, ja näin syntynyt tila täytettiin magnesiumin ja alumiinin seoksella kranaatin valoilmiön välähdyksen voimistamiseksi.

”Raija”-valvontatutkilla voitiin havaita maali yli 100 kilometrin etäisyydeltä. Havaittu maali osoitettiin tämän jälkeen torjuntakeskukselle ja Irja-tulenjohtotutkille. Tulenjohtotutkilla mitattua maalitietoa voitiin taasen käyttää hyödyksi sekä sulku- että seuranta-ammunnassa.

”Irja”-tulenjohtotutkilla varustetut johtopatterit (4kpl) tulittivat viholliskoneita enimmäkseen ”sähköisenä seuranta-ammuntana”, muut patterit sulkuammuntana. Seuranta-ammunnan tarkoituksena oli tulittaa valittua konemuodostelmaa ja ampua koneita alas, siksi sitä nimitettiin myös tuhoamisammunnaksi. Pääosa pudotuksista voidaan laskea johtopatterien ansioksi, koska ne kykenivät tulittamaan tarkoilla ampuma-arvoilla.

Sulkuammunnassa toiminta perustui mahdollisimman monen tykin keskitetysti ampumiin tuliesteisiin. Ammunnan alku tahditettiin johtopaikalla siten, että ampuvien patterien ensimmäiset aikautetut kranaatit räjähtivät samanaikaisesti käsketyssä sulussa. Näin luotiin taivalle ”tulimuuri”, jonka läpi kone ei lentäisi. Lentäjän eteen rävähtäneen tulimuurin seurauksena kone useimmiten pudottikin pomminsa ennen pomminpudotusvyöhykkeelle tuloaan ja kaartoi pois.

Sulkumaalit laskettiin Helsingin silloisen maantieteellisen keskipisteen mukaan. Se sijaitsi Töölönlahden ja Eläintarhanlahden välisen salmen ylittävän rautatiesillan kohdalla. Sulkukehät, joita oli kilometrin välein ulotettiin 4-14km kaupungin ympärille. Niiden leveydet vaihtelivat 1000-1500 metriin riippuen kehän etäisyydestä keskipisteestä. Kukin patteri laski trigonometrisesti tykeilleen sulkuihin omat ampuma-arvonsa (sivusuunta, korotuskulma ja kranaattien aikasytyttimen palopituus). Ampuma-arvoja laskettiin korkeussuunnassa 200 metrin välein. Sulkumaaleja oli eri tykkimalleista johtuen muutaman sadan metrin korkeudesta yli 7000 metriin saakka. Näin saadut sadat valmiit ampuma-arvot oli ennakolta kirjattu ylös ns. patterien sulkukirjoihin. Niiden avulla tykit saatiin tulivalmiiksi myös viholliskoneiden yllätyshyökkäyksissä.